Ystäväni

en ole se miltä näytän.
Se miltä näytän on vain verho, jota kannan, huolellisesti tehty vaate,
joka suojaa minua sinun kysymyksiltäsi ja sinua välinpitämättömyydeltäni.

"minä itse=" minussa asuu hiljaisuuden talossa, ystäväni,/minä

ja siellä se on oleva ikuisesti tutkimattomana ja saavuttamattomana.
En koeta saada sinua uskomaan sanojani tai luottamaan tekoihini,
 sillä minun sanani eivät ole muuta kuin sinun omia
muotoon puettuja ajatuksiasi ja tekoni sinun toiveitasi käytännössä.

Kun sinä sanot: - Tuuli kulkee itään, sanon minä:
- Aivan se kulkee itään; sillä en halua sinun tietävän,
että mieleni ei asu tuulessa, vaan veden päällä.
Sinä et voi ymmärtää minun merillä liikkuvia ajatuksiani
enkä minä koeta saada sinua ymmärtämään niitä.

Merellä haluan olla yksin.

Sinun päiväsi on minun yöni; jopa silloin puhun iltaruskosta,
joka tanssii kukkuloilla ja purppuravarjosta,
joka kulkee laakson yli,
sillä sinä et voi kuulla pimeyteni lauluja
etkä nähdä miten siipeni iskeytyvät tähtiä vasten,
enkä minä koeta saada sinua kuulemaan tai näkemään.

Yön kanssa haluan olla yksin.

Kun sinä kohoat taivaaseen, minä laskeudun helvettiini,
ja jopa silloin kutsut minua sillattoman kuilun yli sanoen:
- Ystäväni, toverini, ja minä vastaan sinulle samoin,
sillä en tahdo sinun näkevän helvettiini.
Liekit sokaisisivat silmäsi ja savu tukkisi sieraimesi.
Ja rakastan helvettiäni liian paljon halutakseni sinut vieraakseni.

Helvetissäni haluan olla yksin.

Sinä rakastat totuutta, kauneutta ja oikeudenmukaisuutta
ja sinua ajatellen sanon, että niini on hyvä.
Mutta sydämessäni nauran rakkaudellesi.
En soisi sinun silti näkevän nauruani.

Haluan nauraa yksin.

Ystäväni, sinä olet hyvä, varovainen ja viisas, ei, sinä olet täydellinen
ja myös minä puhun kanssasi viisaasti ja varoen.
Ja silti olen hullu.

Haluan olla hullu yksin.

Ystäväni, sinä et ole ystäväni, miten saisin sinut ymmärtämään tämän.
Minun polkuni ei ole sinun polkusi ja silti kuljemme yhdessä, käsi kädessä.

UNISSAKÄVELIJÄ

Syntymäkaupungissani eli nainen ja tytär,

jotka kävelivät unissaan.

Eräänä yönä kun hiljaisuus ympäröi maailman,

nainen ja hänen tyttärensä tapasivat unessa sumun peittämässä puutarhassa.

Nainen sanoi: - Vihdoinkin , vihdoinkin, viholliseni! Sinun tähtesi minä tuhouduin, sinä olet rakentanut elämäsi minun raunioilleni! Voisin tappaa sinut.

 Ja tytär puhui näin: - Sinä inhottava nainen, vanha ja itsekäs! Sinä, joka seisot vapaamman itseni ja itseni välissä, sinä, joka haluat muuttaa elämäni oman elämäsi kaiuksi! Olisitpa kuollut!

Juuri silloin kukko kiekui ja molemmat naiset heräsivät. Äiti sanoi ystävällisesti: - Sinäkö se olet rakas tyttäreni, rakkaimpani? Ja tytär vastasi hellästi: - Kyllä, rakas äiti.

Kahlil Gibran / Jumalan Tuli

Kysyt miten minusta tuli hullu

Se tapahtui näin:

Eräänä päivänä,

kauan ennen monen jumalan syntymää,

heräsin syvästä unesta ja havaitsin,

että kaikki naamioni oli varastettu,

seitsemän elämän aikana käyttämääni

ja muotoilemaani seitsemän naamiota.

Juoksin ilman naamiota

ihmisten täyttämiä katuja pitkin ja huusin:

- Varkaat, kirotut varkaat.

Miehet ja naiset nauroivat minulle

ja jotkut juoksivat taloihinsa minua peläten.

Ja kun tulin torille, talon katolla seisova nuorukainen huusi:

- Hän on hullu.

Katsoin ylös nähdäkseni hänet.

Ensimmäisen kerran aurinko suuteli kasvojani

ja sieluni täyttyi rakkaudesta aurinkoon,

enkä välittänyt enää naamioistani.

Ja riemun vallassa huusin:

- Siunattuja, siunattuja ovat varkaat,

jotka varastivat naamioni.

Näin minusta tuli hullu.

Ja hulluudessani olen löytänyt sekä vapautta että turvallisuutta,

yksinäisyyden vapautta ja suojan siltä

että tulisin ymmärretyksi, sillä ne,

jotka ymmärtävät meitä,

vangitsevat meistä osan.

En tosin saa olla liian ylpeä turvallisuudestani.

Jopa vanki vankilassa on turvassa toisilta vangeilta.

/Jumalan Tuli

Seitsemän Itseä

Yön hiljaisimpana hetkenä, kun lepäsin puoliunisena,

seitsemän itseä istuivat ja keskustelivat kuiskaten:

Ensimmäinen itse:

- Täällä, tämän hullun olemuksessa, olen asunut kaikki nämä vuodet,

enkä ole tehnyt muuta kuin toistanut hänen kipunsa päivisin ja öisin hänen surunsa.

En kestä enää kohtaloani ja nyt kapinoin.

Toinen itse:

- Sinun osasi on minun osaani parempi, veli, sillä minun tehtäväni on olla tämän hullun iloinen itse.

Minä nauran hänen naurunsa ja laulan hänen onnelliset hetkensä ja siivitetyin jaloin tanssin hänen kirkkaimmat ajatuksensa. Minun pitäisi kapinoida rasittavaa elämääni vastaan.

Kolmas itse:

- Entä minä, rakkauden riivaama itse, villien intohimojen ja mielikuvituksellisten halujen liekehtivä palo. Minun, rakkaudesta kärsivän itsen, pitäisi kapinoida tätä mielipuolta vastaan.

Neljäs itse:

- Teistä kaikista olen minä pahimmassa asemassa, sillä minulle ei ole annettu muuta kuin vastenmielinen viha ja hävittävä inho. Minun myrskyjen heittelemän itsen, helvetin mustissa kuiluissa syntyneen, pitäisi kapinoida tätä mielipuolta vastaan.

Viides itse:

- Ei, vaan minun, ajattelevan itsen, mielikuvituksellisen, janoisen ja nälkäisen, joka olen tuomittu vaeltamaan ilman lepoa tuntemattomia ja luomattomia etsien, minun, ei teidän, pitäisi kapinoida.

Kuudes itse:

- Minun, työskentelevän itsen, säälittävän työntekijän, joka kärsivällisin käsin ja janoavin silmin luon päivät kuiviksi ja annan hahmottajalle uusia ja ikuisia muotoja, minun, yksinäisen, pitäisi kapinoida tätä levotonta hullua vastaan.

Seitsemäs itse:

- Miten käsittämätöntä, että te kaikki haluatte kapinoida tätä ihmistä vastaan siksi, että kullakin teillä on ennalta määrätty tehtävä.Voisinpa minäkin olla kaltaisenne, itse, jolla on ennalta määrätty tehtävä, mutta näin ei ole.

Minä olen mitään tekemätön itse ja istun mykkänä ja tyhjänä olemattomuudessa kun te taas luotte toimeliaina elämää. Minunko vai teidän pitäisi kapinoida?

Kun seitsemäs itse puhui näin, muut kuusi katsoivat häneen säälien, mitään sanomatta, ja kun yö syveni ja he vaipuivat kukin vuorollaan uneen, heitä ympäröi uusi ja onnellinen nöyryys.

Mutta seitsemäs itse jäi katsomaan olemattomuuteen, joka on kaikkien asioiden tuolla puolen.