asiat otetaan sellaisina kuin ne tulevat ja sitten toimitaan, tehdään mitä voidaan.
Peukalo-Liisan ja Ihmemaan Liisan kykyä elää läpi yllätyksiä ja ihmeitä,kaikki voi olla mahdollista. Muumimamman tyyntä luotettavuutta, terveen järjen harkintaan. Tom Sawyerin rehellisyyttä ja suoruutta, kykyä kohdata tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.
Nalle Puhin taitoa ottaa vastaan myös kaikki hyvä ja kiitokset ja onnistumisen elämykset.
Karvisen kykyä laiskotteluun ja nautiskeluun. Toivon, että uskallatte ajatella ja tehdä työnne joskus myös nurinkurisesti kuin Peppi Pitkätossu, toivon ahkeruuden ja tunnollisuuden oheen hulluttelevaa huolettomuutta, Nuuskamuikkusen luontoa lähteä syksyn tullen maailmanympärysmatkalle vain huuliharppu korvan takana, Pikku Myyn voimaa olla eri mieltä vaikka muut olisivat kaikki samaa mieltä, Pikku Prinssin taitoa odottaa kärsivällisesti ja suvaita erilaisuutta.
RAKKAUS EI OLE OSA OLEMASSAOLOA - SE ON OLEMASSAOLON TARKOITUS.
Rakkaus on todellista. Mutta rakkaus, joka tuntee tuskaa, ei ole todellista. Todellinen rakkaus on puhdasta ja luonnollista; se ei ole itsekästä eikä emotionaalista, kuten inhimillinen rakkaus on.
Inhimillinen rakkaus on rakkautta, joka itkee menetettyjen asioiden tai ihmisten vuoksi. Inhimillinen rakkaus ei tuota täyttymystä kuin lyhyeksi aikaa. Se ei kestä. Se tuo mukanaan tuskaa ja särkyneen sydämen. Inhimillinen rakkaus ei ole luonnollista.
Normaalin kasvatuksen myötä lapset menettävät nopeasti kehostaan luonnollisen elämänilon tunteen - tunteen rakkaudesta, joka heillä oli syntyessään. Tavanomainen inhimillinen, eli emotionaalinen rakkaus pannaan alulle jo hyvin varhaisella iällä, jolloin rakkaus ja tyytyväisyys kytketään ulkoisiin olosuhteisiin, ulkopuolisiin vakuutuksiin ja näkemyksiin rakkaudesta. Kun lapsi sitten menettää rakastamansa esineen tai ihmisen, hän kokee sen rakkauden menetyksenä. Itkeminen rikkoutuneen lelun vuoksi on esimerkki tästä. Myöhemmässä elämässään lapsi (aikuisena kuten sinäkin) ilmentää samaa riippuvuutta kerta toisensa jälkeen. Kaiken itkun ja onnettomuuden keskellä, kun joku tai jokin, jota rakastat, kuolee tai jättää sinut, itket sydän särkyneenä: "Rakkauteni on kuollut. Rakkauteni on jättänyt minut. En voi enää elää." Mutta se ei ole totuus. Rakkautesi on aina sisälläsi.
Rakkautesi on sisälläsi, ja voit tuntea sen nyt, juuri sellaisena kuin se oli silloin, kun olit vauva ja jokelteli yksin tyytyväisenä kehdossasi. Mutta rakkauden herkkä hienovaraisuus on pettynyt syntymästäsi alkaneeseen riippuvuuteen nähdä se ulkoisesti heijastuneena. Koska inhimillinen rakkaus on karkeaa, olet menettänyt herkkyytesi rakkauden puhtaudelle. Vaikka kosketatkin sitä ajoittain sisälläsi ja olet täynnä ihmetystä sen tuntemattomasta energiasta, et enää kykene tuntemaan sitä jatkuvasti ja tietoisesti. Olet kykenemätön kokemaan rakkautta välittömästi. Haluat rakkauden heijastuksen, et rakkautta sellaisena kuin se on, itsettömänä ja puhtaana.
Puhdas rakkaus on epäitsekästä, koska sen ei tarvitse ottaa keneltäkään pois yhtään mitään. Voit olla puhdasta rakkautta tai tuntea sitä ilman, että tarvitset ketään seuraksesi; kenenkään toisen ei tarvitse edes olla olemassa. Puhdas rakkaus ei vaadi yhtään mitään keneltäkään koko maailmassa. Se on täydellistä sellaisena kuin se on, sinun sisälläsi. Koska se on täydellistä ja loppumatonta, se takaa, ettei sinussa ole onnettomuutta, joka voisi saada muut onnettomiksi. Sitä rakkaus on.
Tämä rakkaus takaa myös sen, että ympärillesi ilmestyy olosuhteita ja ihmisiä, jotka heijastavat rakkauttasi, ja joita sinä voit rakastaa. Missä oletkin, he tulevat olemaan myös siellä. Mutta kun he poistuvat, kuten kaiken tulee poistua, he eivät särje sydäntäsi. Rakkaus, sama rakkaus sisälläsi, tulee jälleen ilmenemään jossakin muodossa.
Kun tunnet rakkautta, tunnet sen ihanan tunteen omassa itsessäsi, joka sinulla oli syntyessäsi. Mutta koska et voi kokea sitä enää puhtaana, tarvitset rakkautesi herättämiseksi ulkopuolisen ärsykkeen tai heijastuksen jostakin ihmisestä tai esineestä. Riippumatta siitä, onko kyseinen ihminen tai esine läsnä vai ei, tosiasia on, että se rakkaus, jota tunnet tai haluat, on jo sisälläsi: se ei tule ulkopuoleltasi. Jopa se rakkaus, jota tulet tuntemaan tulevaisuudessa jotakin sellaista ihmistä kohtaan, jota et vielä ole edes tavannut, on sisälläsi. Voit tuntea sen nyt - jos vain osaat olla riittävän hiljaa. Mutta jo varhaisesta lapsuudestasi lähtien sinulle on opetettu, että sinun ei tule olla hiljaa. Sinua on opetettu elämään tavalla, jossa jätät tämän kauniin muodottoman rakkauden, hiljaisuuden sisälläsi, ja heijastat koko huomiosi aistiesi kautta ulos lukemattomia muotoja, ja kohti lukemattomia, jatkuvasti muuttuvia asiayhteyksiä; ei ainoastaan maailmassa, vaan myös omassa päässäsi eli muistissasi. Tämä vaatii mieltäsi olemaan jatkuvasti liikkeellä, ja seurauksena on, että et kykene lopettamaan ajattelua ja huolehtimista edes silloin, kun haluaisit - ellei mielesi ole uppoutunut johonkin. Siksi mielesi on aina liikkeellä; se ei ole koskaan hiljaa.
Kun olit kehdossasi, koko huomiosi kohdistui liikkuviin näkyihin ja ääniin, helistimiin, väreihin, kasvoihin, nukkeihin ja äitisi rakastaviin käsivarsiin. Huomiosi suunnattiin siihen, mitä kehosi ulkopuolella tapahtui. Opit pitämään ärsykkeistä; aloit hakea rakastavia halauksia, voimakkaita värejä ja pehmeitä nallekarhuja, ja tulit riippuvaiseksi niistä. Nyt kun olet aikuinen, nämä helistimet ovat muuttuneet todellisiksi. Niistä on tullut ihmisiä - ihmisiä, jotka ovat tuskin koskaan hiljaa, edes silloin, kun he eivät liiku. He estävät sinua olemasta hiljaa, ja sinä estät heitä olemasta hiljaa. Virikkeet - ne ovat hyvää seuraa. Silloinkin, kun ihmiset eivät ole seurassasi, he vaativat huomiotasi, koska ajattelet heitä jatkuvasti. Ajatteleminen saa sinut kokemaan ikään kuin tuntisit heidät (hyvällä tai pahalla tavalla, pitämällä heistä tai olemalla pitämättä heistä). Vain harvoin olet tarpeeksi hiljaa tunteaksesi rakkautesi suoraan, ilman jotakin välikappaletta.
Ongelma on siinä, että ihmiset muuttuvat seurasta, josta pidät, henkilöiksi, joita rakastat. Tämä johtuu siitä, että yksittäinen mies tai nainen on lähin heijastus, jonka voit tavoittaa oman rakkautesi kuvasta. Rakkaus sisälläsi on todellista, levollista ja hiljaista, ja se odottaa kärsivällisesti. Mutta viehätyksesi sitä kohtaan, mikä ilmenee vastakkaisena sukupuolena, onkin viehätystä oman sisäisen rakkautesi toiseen puoliskoon, sen aistilliseen kuvaan. Se sinun toinen puolesi, jonka olet heijastanut ulkomaailmaan, ja jonka nyt turhaan toivot löytäväsi jostakin sinulle mieluisesta ulkoisesta muodosta. Kun pidät huomiosi suunnattuna johonkin sinulle mieleiseen ihmiseen tai asiaan, huomio muuttuu viehätyksesi ja viehätys rakkaudeksi.
Tämä rakkauden tunne alkaa pitämisen tunteesta. Jos jatkat huomiosi heijastamista pitämisesi kohteeseen - ajattelemalla kyseistä ihmistä; antamalla huomiosi hänelle myös silloin, kun hän ei ole kanssasi - mieltymys muuttuu rakkauden tunteeksi. Kun et voi olla hänen kanssaan, tunne muuttuu tuskaksi - tuskaksi siitä, että haluat jotakin, mitä sinulla ei ole. Kun joudut eroamaan rakkaudestasi, tunnet itsesi onnettomaksi, ja sanot, että rakkaus on tuskallista. Kuten päivä seuraa yötä, inhimillisen rakkauden tulee tuottaa tuskaa.
Mutta totuus on: sinä et ole eronnut rakkaudestasi. Rakkautesi on sisälläsi, kuten aina. Rakkaus ei aiheuta tuskaa. Vain tietämättömyys aiheuttaa tuskaa.
Tuska johtuu siitä tietämättömyydestä, että ajattelet olevasi erillinen rakkaudestasi, ja siitä, että samaistat rakkautesi ja sen ulkoisen kuvan keskenään. Sinä itket peilin tai siinä näkyvän heijastuksen vuoksi sen sijaan, että olisit se todellisuus, joka katsoo peiliin. Näet sen, mikä ei ole totuus, ja kärsit siitä, ettet näe totuutta. Ei ole ihme, että sinuun koskee. On kuin näkisit unta, että olet kadottanut kehosi yläosan, ja että sinun tulee penkoa lävitse satoja matkalaukkuja löytääksesi sen - vaikka on päivänselvää, että et voi olla erillinen oman itsesi toisesta puolesta, ellet sitten näe unta.
Kysy itseltäsi tämä kysymys: tahdonko olla tai elää sellaisen ihmisen kanssa, tai rakastaa sellaista ihmistä, joka on koskaan pahantuulinen, vihainen, levoton, synkkä, kaunainen tai masentunut?
Jos vastaus on 'ei', seuraava kysymys kuuluu: Miksi sitten uskon, että kukaan haluaisi elää minun kanssani niin kauan kuin minulla on näitä emootioita?
*
Kun alat riisua persoonallisuuttasi ja olla enenevässä määrin yhtä elämän kanssa, alat tuntea tiettyä hajoamista itsessäsi. Tunnet ajoittain, ettet ole 'mitään', ja että olet menettämässä identiteettisi. Tiedä, että olet menettämässä persoonallisuuttasi, et identiteettiäsi. Mikään siitä, mitä sinä olet, tai mitä sinulla on, ei tule katoamaan. Se, mikä katoaa, on vain kiintymys, samaistuminen niihin asioihin, joita persoonallisuus kutsuu 'minuksi' ja 'minun asioikseni'. Ja niihin sisältyvät sinun läheisimmät ja kalleimmat käsityksesi siitä, mitä elämä ja rakkaus ovat.
Sillä lopulta minä tajuan, että mikään ei ole 'minun', ei edes oma kehoni.
Minä olen kaiken sen takana - olen olento kylpyhuoneen peilissä näkyvän naamion takana.
Nyt pääsemme keskeiseen kysymykseen. Miten voit oppia päästämään irti ja olla elämä, joka on uusi joka hetki? Miten alat elää iloisesti?
Ja vastaus kuuluu: Sinun tulee saada lisää energiaa. On merkittävää, että kaikki se energia, mitä tarvitset, on sinussa jo nyt. Mutta persoonallisuutesi tuhlaa sitä. Sinun järjestelmässäsi, sinun kehossasi on ainoastaan tietty määrä energiaa. Sitä ei ole rajattomasti, mutta sitä on riittävästi, jotta voit tajuta totuuden; jotta voit palata iloiseen elämään naamiosi takana - alkuperäiseen, valtavaan ja ongelmattomaan olemisen tilaasi.
Tuhlaat energiaasi ulkoiseen olemassaoloon persoonallisuutesi kautta, sen sijaan että käyttäisit sitä pysyäksesi omassa todellisuudessasi. Ulospäin virtaava energia pitää yllä naamiotasi. Kun estät persoonallisuutta heijastamasta itseään, säästät energiaa. Kun olet säästänyt tarpeeksi energiaa, naamiosi luhistuu. Se menettää itsenäisen ja itsekkään olemassaolonsa.
Näytän nyt sinulle, mihin asioihin tuhlaat energiaa. Koska tulet olemaan tästä tuhlauksesta tietoinen - siksi, että olet nähnyt sen oman kokemuksesi kautta - alat tukkia vuotoja. Sinulla tulee olemaan enemmän energiaa, jonka avulla voit tarttua muihin energiaa tuhlaaviin tapoihisi. asenteisiisi ja käytökseesi. Vähitellen sinusta tulee tietoisempi, vastuullisempi, aidompi. Luonteesi tulee paljastamaan itsensä, ja persoonallisuutesi tulee hallitsemaan elämääsi vähemmän kuin aikaisemmin.
Kaikki elävät valheessa. Jotkut ihmiset sanovat , että elämä on hyvää, ja seuraavana päivänä he itkevät masennuksesta tai turhautuneisuudesta. Toiset ruoskivat kumppaneitaan ja perheitään kovilla sanoilla ja julmilla teoilla, ja sitten väittävät rakastavansa heitä. Jotkut luulevat olevansa rakastavia, ja viettävät silti suurimman osan aikaansa valittamalla ja syyttämällä toisia. Toiset saastuttavat kotejaan inhottavilla synkillä mielialoillaan ja odottavat kuitenkin olevansa rakastettuja ja ihailtuja. Ja monet verhoavat itsensä julkisuudessa ehostuksen ja leveän hymyn taakse peittääkseen epärehellisyytensä elämää ja rakkautta kohtaan.
Eläimet eivät kärsi. Kärsiminen on menneen ajattelemista, tunteilua menneiden kipujen vallassa. Luonnolliset olennot eivät pidä kiinni kivuistaan. Ne toimivat vaistojensa varassa. Ne tuntevat fyysistä kipua, aivan kuten mekin, mutta kun se on ohi, ne päästävät siitä irti vaistomaisesti. Sinun ja niiden välinen ero on siinä, että sinä kykenet heijastamaan menneisyyttä. Voit oleskella mielessäsi omassa menneisyydessäsi , omien emootioidesi kivussa. Sinulla on tietoisuus itsestäsi, tietoisuus menneisyydestä; niillä ei ole tuota tietoisuutta. Ne ovat riippuvaisia puhtaasti tämän hetken kokemuksesta - niillä ei ole menneisyyttä eikä kipua menneen ja nykyisen välillä.
Koira voi kasvaa vihaiseksi tai pelokkaaksi, mikäli sitä kohdellaan huonosti. Mutta se ei oleskele tuskassaan omassa mielessään, se ei ajattele mennyttä tapahtumaa eikä henkilöä, joka aiheutti kivun. Se toimii puhtaan kokemuksensa perusteella. Jos se kuulee äänen, joka kuulostaa kipua aiheuttaneelta henkilöltä, se saattaa alkaa murista tai kyyristyä maahan. Mutta se tapahtuu tässä hetkessä, ja heti kun hetki on mennyt ohi, koira palaa luonnolliseen olotilaansa.
Eläimillä ei siis ole menneisyyttä; niillä ei ole mentaalista tajua menneisyydestä. Ja kun olet irtautunut persoonallisuudesta, myöskään sinulla ei ole menneisyyttä. Mutta sellaisena kuin olet nyt sinä kutsut esiin menneisyyttäsi, muistelet sitä ja kieriskelet omissa emootioissasi. Itse asiassa sinä elät uudelleen omaa kipuasi, vaikka siihen ei ole kerta kaikkiaan mitään syytä. Saatat olla yksin omassa mukavassa sängyssäsi, ja silti emootiosi piinaavat sinua. Pidät kipua hengissä tällä tavoin. Kun pidät kiinni menneisyytesi emotionaalisesta kivusta ja nautiskelet siitä - siksi, että se tarjoaa jonkinlaista kieroutunutta jännitystä tai turvallista viihdykettä - sinä tulet riippuvaiseksi tuosta tavasta. Riippuvuus nikotiinista tai heroiinista ei ole mitenkään erilaista. Jos nautit jatkuvasti kivun emotionaalisesta huumeesta ajattelemalla sitä tai puhumalla siitä (pitämällä siitä kiinni), sinusta tulee tuon huumeen orja. Ja juuri näin on tapahtunut.
Jos olet yksin ja istut tuolissasi hiljaa silmät suljettuina kolmen minuutin ajan, alat ajatella menneisyyttä. Ei aikaakaan, kun ajatuksesi kääntyvät johonkin ongelmaan tai emotionaaliseen kipuun, joka vaikuttaa joko elämässäsi tai muistoissasi.
Kokeile asiaa nyt. Laske kirja alas, sulje silmäsi ja ole hiljaa muutamia minuutteja. Palaa sitten takaisin.
*
"En tiedosta pitäväni kiinni mistään kivusta. Itse asiassa olen varsin vapaa ja huoleton.
Voisit sanoa näin. Se, joka puhuu, on mielesi tietoinen etuosa - puhuen tästä hetkestä, nykyisyydestä . Mutta kipu, persoonallisuutesi maaperä, sijaitsee menneisyydessä, omassa alitajunnassasi, puhujan alapuolella.
Minä väitän, että emotionaalinen kipu on varastoitunut vatsaan, missä sijaitsee myös se psyykkis - henkinen liekki, jonka tarkoitus on kuluttaa tuo kipu pois. Joku voisi huomauttaa, että kukaan lääkäri ei ole koskaan löytänyt tätä perustavaa kipua eikä nähnyt merkkiäkään kyseisestä liekistä. Vatsa on tietenkin se, mitä näemme aistiemme kautta, tajuntamme kautta. Mainitsen sen vain eräänlaisena viitteenä suunnasta. Todellisuudessa se kipu, joka aiheuttaa masennuksesi, synkät mielialasi, vihaisuutesi ja muun vastaavan, on alitajunnassasi. Se on katseeltasi täydellisesti piilossa, mutta se ei ole piilossa kokemukseltasi. Kun joskus kuulit, että rakastettusi oli pettänyt sinut, että rakastamasi ihminen on kuollut, tai että jokin kallisarvoinen esineesi oli varastettu, missä tunsit sen? Et tuntenut sitä sellaisessa paikassa, jonka lääkäri voisi löytää. Tunsit sen alitajunnassasi, tuossa syvässä , kätketyssä ja emotionaalisessa osassa itseäsi. Alitajunnassasi on kaksi paikkaa. Toinen on paikka, jonne kivun muodostama psyykkinen pallo on majoittunut, ja sieltä kohoaa sinun epärehellinen ja pelokas persoonallisuutesi. Toinen on paikka, jossa henkinen liekki palaa. Näiden molempien päällä sijaitsee eteenpäin suuntautunut tajuntasi, tietoinen mielesi.
Jokainen meistä rakastaa olla kosketuksissa tuohon liekkiin. Kun me kosketamme sitä, me tunnemme tai tiedostamme riemun, helppouden, keveyden, optimismin, suloisuuden ja rakkauden. Ja tietoinen mielemme heijastaa nämä tunteet kehoomme hymyilevinä kasvoina, keveinä askelina, äänen ja tekemisen harmoniana tai melodiana. Muut ihmiset nauttivat tällaisen ihmisen läheisyydestä. Mies tai nainen kokee itsekin tyytyväisyyttä tai täyttymystä. Mutta kun mielemme etuosa on kytkeytynyt kivun muodostamaan palloon, emotionaalisen menneisyyden maaperään, keho ja mieli reagoivat täysin päinvastaisesti.
Et tiedosta sitä, että kipu on olemassa, ja että se on yhtä älykäs kuin sinäkin. Et huomaa, että se puhuu ja toimii kauttasi suurimman osan aikaa, etsien turvallisuutta, tullakseen pidetyksi, rakastetuksi, hyväksytyksi. Se näkee nykyhetken menneisyyden lävitse. Se heijastaa tuskansa nykyhetken tapahtumiin, tulkiten ne kivuliaiksi, vaikka ne eivät olekaan sitä. Se pilaa automaattisesti kaiken hyvän.
Tässä esimerkki asiasta. Kun rakastelet, pelkäävä persoonallisuus tulee usein esiin liittyäkseen nautintoon, etsien lohtua, jolla voisi lieventää kipuaan. Välittömästi hyvän päälle ilmestyy varjo, joko varautuneisuuden, jäykkyyden tai väärän sanan muodossa. Ja hyvänolontunne katoaa tai menee pilalle. Oletko kokenut tämän? Sama tapahtuu myös silloin, kun yksinkertaisesti vain nautit jonkun ihmisen seurasta. Oletko koskaan vain nauttinut mukavasta keskustelusta, jossa yksi väärä sana yhtäkkiä pilaa tai lopettaa tilanteen harmonian? Sen lausuu persoonallisuus, joka on tunkeutumassa tilanteeseen.
Oletko yhtäkkiä loukkaantunut jostakin, mitä joku toinen sanoo? Eikö se pilannutkin tyytyväisyytesi tuhon hetkeen, saaden sinut välittömästi muistamaan tuskan jostain arvostelusta tai väärinkäytöstä, joka tapahtui menneisyydessä? Näetkö, miten asetit menneen nykyisyyden päälle?
*
Luonnolla on oma täydellinen tapansa poistaa se kipu, josta persoonallisuus nousee, ja tämä selittää sen, miksi luonnossa ei ole persoonallisuutta - eikä ongelmia.
Olemassaolon ensimmäinen kipu on syntymisen kipu. Sinä olit, aivan kuten kaikkien muidenkin nisäkkäiden jälkeläiset, suojassa äitisi kohdussa, uppoutuneena alati lämpimään rakkauden nesteeseen, joka täytti kaikki tarpeesi vaivatta. Sinun ei tarvinnut hengittää, syödä, pysytellä lämpimänä eikä itkeä saadaksesi sen, mitä halusit. Ja yhtäkkiä sinut sysättiin eristyneisyyden maailmaan, outoon, uuteen paikkaan, jossa oli kylmää ja kivuliasta; jossa oli etäisyyttä, keskeytyksiä, nälkää ja hellittämätön tarve hengittää ja viestittää äänen avulla. Se oli valtava, traumaattinen järkytys.
Mutta tämän ilmeisen katastrofin edessä Äiti Luonto, kuten tavallista, otti asian haltuunsa. Aivan kuten se oli hoivannut sinua kohdun sisällä, se huolehti sinusta nyt oman psyykesi sisältä käsin. Syntymisen jättämään järkyttävään tyhjiöön luonto vapautti annoksen ehdollistamatonta psyykkistä plasmaa. Tätä energeettistä ainetta sinä kutsut nykyään emootioksi, mutta siinä vaiheessa se oli ehdottoman ja ajattoman rakkauden ainetta. Sen tarkoituksena oli väliaikaisesti suojata organismia siltä äkilliseltä keskeytykseltä, joka aiheutui sille tutuksi käyneeseen ajan virtaan. Kuten tiedät aikuisiän kokemuksistasi, aika kirjaimellisesti pysähtyy järkytyksen ensimmäisten hetkien aikana. Ilman tätä sisäänvirtaavan rakkauden muodostamaa yhteyttä syntymä päättyisi kuolemaan. Mutta rakkaus täyttää kuilun tarjoamalla ensihätään annoksen lohtua, lämpöä ja jatkuvuutta. Se antaa sinulle mahdollisuuden jatkaa eteenpäin; vaikka menetyksen aiheuttaman äkillisen järkytyksen jälkeen ensimmäinen tunteesi onkin se, ettet kykene jatkamaan.
Luonnon psyykkinen vastaus syntymisen tuskaan, kuten edellä kuvattiin, tapahtuu jokaisen olennon kehon sisällä, jossakin vatsan seudulla, palaa psyykkis - henkinen liekki. Tämä liekki on jatkuva ja kosmisen kylmä; kuten auringon säteet,jotka ovat kylmiä aina siihen saakka, kunnes ne kulkevat aineen läpi. Liekin tarkoitus on kuluttaa hätätilanteissa vapautunut psyykkinen plasma.
Rakkauden tai tietoisuuden pelastava suojatyyny on tulevaa aikaa; se on tulevaisuutta, jota kohti organismi liikkuu elämällä ja kehittymällä.
Organismi on siten kirjaimellisesti lainannut aikaa ja turvallisuutta omalta tulevaisuudeltaan.
Liekin tulee kuluttaa plasma pois mahdollisimman nopeasti. Nopeus on elintärkeää, koska 'tulevalla ajalla' ei selvästikään ole tilaa nykyhetkessä. Tässä hetkessä eli kehon läsnäolossa, se hajoaa välittömästi emootioksi, negatiivisuudeksi. Siitä tulee mennyttä aikaa eli menneisyyttä. Kaikki emootio on menneisyyttä, joka on nousemassa uudelleen esille; ja jollei emootiota kuluteta pois nopeasti, organismi alkaa elää menneisyydessä, jolloin se muuttuu luonnonoikuksi.
Luonnon psyykkinen reaktio järkytykseen jatkuu koko kehollisen elinajan. Esimerkiksi taistelun tai loukkaantumisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen eläimillä on taipumus etsiä hiljainen paikka, jossa ne voivat maata ja nuolla haavojaan. Tämän tarkoitus on antaa vatsassa olevan elintärkeän liekin kuluttaa, sulattaa ja muuntaa emootio, menneisyys, takaisin nykyhetkeksi eli rakkauden tai tietoisuuden läsnäoloksi.
Näin palautettu tietoisuus palvelee toista elintärkeää tarkoitusta, jonka voit tunnistaa myös omasta elämästäsi. Se kantaa vaikutelmaa kokemuksesta, jonka lävitse eläin on juuri mennyt. Eläin on kasvattanut kokemustaan eli kasvanut kokemuksensa kautta, ja tulevaisuudessa se tulee vaistomaisesti tukeutumaan tähän kokemukseensa. Näin se voi suojata olemassaoloaan tehokkaammin tulevaisuudessa, aivan kuten sinä teet minkä hyvänsä kiperän tilanteen jälkeen. Tähän perustuu vanha sanonta, jonka mukaan vaikealle tielle on parempi lähettää vanha kuin nuori koira. Vanha, kokenut koira on paremmin varustettu kohtaamaan tulevaisuuden. Lainattu 'tuleva aika' palvelee siten omaa tarkoitustaan nykyhetkessä.
Tällainen on sen jumalaisen älykkyyden ihme, joka suunnittelee tätä olemassaoloa. Mutta ihmiseläin sotkee kaiken, niin että jumalainen harmonia häiriintyy. Ihmiseläin on eläimistä ainoa, joka pitää kiinni tapahtuman kivusta. Ihmiseläin ajattelee kipua ja palaa menneisyyteen. Tietoisuus on tästä hetkestä poissa. Tämä estää häntä muuntamasta lainaamaansa aikaa rakkaudeksi nykyhetkessä. Sillä tietoisuus on avain harmoniaan ja vapauteen.
Lopputulos on se, että kerätessään kokemuksia ihmiseläin sekä kerää uutta että herättää henkiin jo olemassa olevaa emotionaalista kipua, mitä eläin ei tee. Molemmat saavat itselleen elintärkeän kokemuksen, mutta ainoastaan ihminen kärsii siitä emotionaalisesti.
Tuosta sisäisestä maaperästä nousee sinun älykkyytesi, joka katsoo ulospäin ja näkee ulkonaisen maailman. Olet kuin ihana kukka: juuresi on istutettu lujasti rakkauteen, ja aistimuksesi elämästä loistaa kauneutta ja hyvää tahtoa - nähtäväksi kaikille, jotka kykenevät näkemään. Se on totuus. Sitä sinä olet ..tai olit, ennen kuin persoonallisuutesi otti vallan käsiinsä. Nyt heilut kahden välillä. Jonain päivänä olet rakastava, tyytyväinen ja suloinen; seuraavana päivänä olet kyllästynyt, masentunut, ahdistunut tai pahantuulinen, ja toiset ympärilläsi saavat kärsiä.
Mistä persoonallisuus saa siis alkunsa? Se saa alkunsa kivusta, emotionaalisesta kivusta. Samalla kun keräsit kokemusta, keräsit huomaamattasi myös kipua. Keräsit sitä pala palalta vauvana, lapsena, teini - ikäisenä ja aikuisena. Joka kerta kun tunsit itsesi toisten loukkaamaksi, tai et saanut sitä mitä halusit, uusi kipeä emootio sai alkunsa ja kiinnittyi sitä edeltäneeseen. Menneisyyden kivun muodostama pallo kasvoi huomaamattomasti sisälläsi. Ja tuosta kivusta sai alkunsa persoonallisuus - tuo persoona, joka et ole sinä. Sinä olet rakkaus. Tämän tuskaisen persoonan nimi on Pelko. Se on ahdistunut, pelästynyt tietoisuus maailmasta, havainnoinnin negatiivisuus, uudelleen loukatuksi tulemisen kauhu; se on tuskainen nykyhetkessä kuten se oli menneisyydessäkin.
Mikä typerä kysymys. Mutta miten muuten voit selittää sen, että siedät perheesi ja ystäviesi sinulle aiheuttamaa tarpeetonta kipua? Miten selität sen, että odotat rakkaittesi ja ystäviesi kestävän onnettomia mielialojasi?
Puolustelet tätä kummallista tapaa elää yhdessä sanomalla: "Kukaan ei ole täydellinen. Meidän täytyy sietää toistemme mielialoja ja onnettomuutta. Mutta minä kysyn: täytyykö? Täytyykö sinun sietää toisten ihmisten masennusta, vihaisuutta, ja onnettomuutta? Mistä olet saanut päähäsi moisen järjettömän ajatuksen?
Kerron sinulle. Se on lähtöisin persoonallisuudestasi, ja toisten ihmisten persoonallisuudesta. Ja se on täydellinen valhe. Sinua on petetty, etkä tiedä sitä. Et tajua sitä, että persoonallisuuden kannalta jännitys, seikkailu ja uudet kokemukset ovat yhtä tyydyttäviä ja täyttymystä tuovia kuin kurjuus, masennus ja ristiriidat. Persoonallisuus saa nautintonsa molemmista - sekä ylä - että alamäistä. Mutta sinä et. Luonnollisesti sinä nautit uusien ja vaihtelevien kokemusten antamista virikkeistä, mutta sinun aito luontosi ei halua loukata ketään siinä yhteydessä. Persoonallisuus ei piittaa tuon taivaallista siitä, kuka loukkaantuu tai kärsii, olitpa se sinä tai joku muu. Se haluaa vain saada kokemuksensa joko hyvän tai pahan. Sinä todella haluat hyvää itsellesi ja jokaiselle ihmiselle. Se johtuu siitä, että syvimmässä osassa itseäsi, omassa viattomuudessasi, sinä olet hyvä; sinä olet rakkaus, elävä rakkaus.
Rakkaus on aito luontosi. Persoonallisuus on väärä luontosi.
Tulen näyttämään sinulle sekä aidon luonteesi - sen luonteen, joka sinulla oli syntyessäsi - että valheellisen luonteesi, persoonallisuutesi maaperän, onnettomuutesi lähteen. Näet uudessa valossa, miten luonnon nerokkuus toimii; miten eristit itsesi tuosta luonnollisesta nerokkuudesta; ja kuinka voit jälleen palata elämään sopusoinnussa sen kanssa. Selitän, kuinka persoonallisuus kehittyy, mistä se tosiasiassa tulee, niin että voit ymmärtää, mitä se on.
Tulet vähitellen tajuamaan, että persoonallisuus ´ei ole minä'. Tulen kuvaamaan, mitä on 'minä', todellinen minä, olento persoonallisuuden naamion ja kaavun takana. Tulet laskeutumaan omaan alitajuntaasi, missä totuus asiasta piilee. Tulet huomaamaan, että oma auktoriteettisi kasvaa. Tulet ottamaan enemmän vastuuta elämästäsi, niin, että selvität lopullisesti sotkuiset suhteesi ja oikaiset ne tilanteet, jotka persoonallisuutesi on sinulle jättänyt.
*
Sinä et syntynyt persoonallisuutesi kanssa. Synnyit ei - minkään kanssa. Ja voit nähdä sen katsoessasi vastasyntynyttä vauvaa. Vauva on rakkauden ruumillistuma. Se on juuri tullut ulos mysteeriosta, siitä melkein ajattomasta paikasta, joka kohtu on. Siinä se on - kaunis pieni olento, sen rakastettavat liikkeet ja sen suloinen, raikas olemus. Ihmiset rakastavat nuuhkia vauvoja. He nostavat ne syliinsä ja upottavat nenänsä niihin, eikä tuoksu ole taatusti pelkkää talkin tuoksua. Vauvassa on tuoksu, joka ei kuulu viiden aistimme piiriin. Se on viattomuuden psyykkinen tuoksu. Ja samalla viattomuus on edelleen myös sinussa.
Siitä huolimatta vauvasta puuttuu jotain. Kaikesta kauneudestaan ja ihmeellisyydestään huolimatta se ei kykene tulemaan toimeen maailmassa. Jonkun täytyy ajatella sen puolesta ja suojella sitä. Vauvalta puuttuu kokemus elämisestä. Kutsumme kokemuksen keräämistä kasvamiseksi tai vanhenemiseksi. Juuri sitä sinä olet tehnyt tähän asti. Alunperin vauvana kehollistunut rakkaus on yhä sinussa, mutta sinun kehollesi on tapahtunut jotakin. Se on kokenut elämistä.
Kerättyäsi kaikkien näiden vuosien kokemuksen, voitko sanoa, että olet yhä taakaton kuin vastasyntynyt? Oletko viaton? Voitko sanoa, että olet nyt sama viattomuus, joka olit alunperin? Jos et, miksi et?
Kysyn tätä kysymystä sinulta lukijalta, olennolta, joka oli kerran vauva, ja joka on nyt aikuinen. Kysymys on sinusta. Puhun sinun kokemuksestasi, ja se, mikä on totta sinun kokemuksesi kautta,on totuus. Joten mikä on totuus sinun kokemuksesi valossa?
On kaksi tapaa vastata: sisältäpäin tai ulkoapäin. Ulkopäin, katsomalla paineitasi, huoliasi ja ongelmiasi, voisit sanoa:"Ei. Minua painavat monet asiat, jotka tiedän ja muistan, syyllisyyteni, epäilykseni, pelkoni. Olen vapaa joskus, mutta tiedän, että heti kun muistan, että en ole viaton, alan ahdistua ja huolehtia. "Mutta syvimpinä hiljaisina hetkinäsi voisit sanoa: "Kyllä. Minä olen viaton. "Ja se on totuus. Sillä sisälläsi sinä olet aina se suloinen ja viaton lapsi, joka olit, kaikista ikävuosistasi huolimatta. Suloisuus ja viattomuus ovat sinun luontosi.
Mutta ja suloisuudella ja viattomuudella, kuten vauvalla, ei ole tilaa tässä maailmassa ilman suojelua. Niitä poljetaan maahan, manipuloidaan, riistetään, väärinkäytetään ja pahoinpidellään. Kuinka voin olla suloinen ja viaton, kuten vauva, tällaisessa maailmassa? Tietenkään et voi. Täällä ulkona et voi olla olla, mitä olet sisälläsi. Siltä se näyttää. Mutta luonto, Luontoäiti, tarjoaa ratkaisun, luonnollisesti. Ja ratkaisu on kokemus.
Eläminen tarkoittaa kokemuksen keräämistä. Et voi elää ilman, että opit kantapään kautta. Jos polullasi on lasinsirpaleita, sinun on parempi olla kävelemättä sitä paljain jaloin. Samalla tavoin ihana luontomme tulee suojatuksi kokemuksemme tuoman terveen järjen kautta. Mutta me näytämme unohtaneen tämän. Omassa tunne - elämässämme me jätämme huomiotta kalliilla hinnalla keräämämme kokemuksen. Kerta toisensa jälkeen me lähestymme ja syleilemme sitä, mikä satuttaa ja silpoo meitä. Me siedämme seurassamme manipuloivia, emotionaalisia ja vihaisia ihmisiä - ihmisiä, jotka loukkaavat meitä. Annamme periksi heidän ja omien persoonallisuuksiemme itsekkäille vaatimuksille. Annamme toisten ihmisten persoonallisuuksien käyttää meitä hyväkseen, aivan kuten me käytämme heitä hyväksemme. Hullussa ja kieroutuneessa vaihtokaupassa me sovimme, että saamme riistää toinen toisiamme, ja että jokainen meistä saa kärsiä vuorollaan.
Haluatko todella elää vihaisen, emotionaalisesti vaativan tai välinpitämättömän kumppanin kanssa? Tietenkään et. Sinun viattomuutesi ei voi olla tekemisissä sellaisen tuhoavan rakkauden kanssa (jos voit edes kutsua sitä 'rakkaudeksi'). Mutta sinä et eläkään viattomuutesi ja puhtaan kokemuksesi, synnynnäisen rakkautesi ja kehittämäsi terveen järjen kautta. Persoonallisuutesi on tullut väliin. Ja nyt et enää ole varma, mikä on mitäkin tunne - rakkauselämässäsi - mikä on tervettä järkeä ja mikä on ilonpilaajaa.
Tunnistatko mitään näistä oireista itsessäsi?
Silloin olet valmis alkamaan persoonallisuutesi riisumisen. Sanon riisumisen, koska persoonallisuus on kuin kaapu, johon olet pukeutunut. Olet kietonut persoonallisuuden kaavun ympärillesi puolustautuaksesi maailman ilkeydeltä ja ihmisten loukkaavuudelta.
Olet tehnyt persoonallisuudesta oman suojelijasi. Olet luovuttanut sille paljon omasta vallasta. Siksi persoonallisuus hyppää puolustamaan sinua heti, kun tunnet itsesi loukatuksi, uhatuksi tai arvostelluksi. Se hyökkää puolestasi terävin ja kovin sanoin. Joskus hätkähdät sen väkivaltaisuutta ja tunteettomuutta. Mutta toisaalta se on sinun taistelijasi, sinun puolustajasi. Niinpä sinä sopeudut nöyrästi sen usein kauhistuttavaan käytökseen ja puolustelet sitä itsellesi. Saadessaan täyden vallan ovela suojelijasi muuttuu täydelliseksi diktaattoriksi. Ja sinä alat epätoivoisesti kaivata omaa vapauttasi.
Totuus on, ettei sinulla ole tarvetta tähän suojeluun. Persoonallisuus on kuin koulukiusaaja, jonka jengiin liityit joskus ollaksesi turvassa. Kasvettuasi aikuiseksi hän palaa luoksesi ja vakuuttaa sinulle, että tarvitset häntä yhä. Hän kykenee tekemään sen, koska tietämättäsi kannat yhä sisälläsi kaikkia eilisen kipuja - vanhoja pelkoja lapsuudestasi, nuoruudestasi ja aikuisijältäsi. Kiusaaja, joka tuntee pelkosi, ei jätä sinua rauhaan. Ja sinua kauhistuttaa menettää hänen suojelunsa.
Tästä huolimatta persoonallisuudella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Se on kurja isäntä mutta hyvä palvelija. Palvelija ei vain saa enää hallita elämääsi. Se on pilannut sitä tarpeeksi kauan.
Kaikki se, minkä havaitset olevan väärin maailmassa, on seurausta jonkun persoonallisuudesta. Itse asiassa persoonallisuuden tietämättömyys on rakentanut maailman. Tästä syystä maailma on niin julma, riistävä ja epärehellinen paikka verrattuna maan ja luonnon kauneuteen ja täydellisyyteen. Aivan kuten persoonallisuus elää sinusta ja kuluttaa sinun voimavarojasi, myös maailma on kuluttamassa loppuun maan voimavaroja.
KAUAN, KAUAN SITTEN, kun ihmisolennot eivät olleet yhtä kiintyneitä fyysiseen kehoonsa kuin he ovat tänä päivänä, eli mies (vai oliko hän nainen?), joka loi itselleen ihmeellisen naamion - naamion, joka saattoi vaihtua moniksi erilaisiksi kasvoiksi.
Miehellä oli tapana viihdyttää itseään pukemalla naamio päälleen, lähestymällä äkillisesti ihmisiä ja katselemalla heidän reaktioitaan. Joskus naamio nauroi, joskus se itki, joskus se irvisteli tai murjotti. Hänen uhrinsa säikähtivät aina nähdessään nuo merkilliset, luonnottomat ja tuntemattomat kasvot - silloinkin, kun kasvot hymyilivät. Mutta mies ei piitannut siitä, nauroivatko vai itkivätkö kasvot. Häntä kiinnosti vain se kiihtymys, jonka ihmisten reaktiot saivat aikaan. Hän tiesi, että hän itse oli naamionsa takana. Hän tiesi olevansa pilailija - ja että toiset olivat pilan kohteita.
Aluksi mies pistäytyi ulkona naamio päällään muutaman kerran päivässä. Myöhemmin, kun hän tottui jännitykseen ja halusi sitä lisää, hän alkoi jättää naamion päälleen koko päiväksi. Lopulta hän ei nähnyt enää tarvetta riisua sitä lainkaan - ja nukkui yönsä naamio päällään.
Vuosikaudet mies vaelteli ympäri maata nauttien omasta itsestään naamionsa takana. Sitten eräänä päivänä hän heräsi tunteeseen, jota ei ollut tuntenut koskaan aikaisemmin - hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja eristyneeksi; häneltä puuttui jotain.
Huolestuneena hän nousi ylös ja astui ulos - suoraan kauniin naisen eteen. Ja siinä paikassa mies rakastui naiseen. Mutta nainen kirkui ja juoksi pois, pelottavien ja tuntemattomien kasvojen säikäyttämänä.
"Pysähdy, se en ole minä!" mies huusi, tarrautuen naamioon repiäkseen sen pois. Se oli tarttunut hänen lihaansa. Se oli muuttunut hänen kasvoikseen.
Tämä mies, ihmeellisen naamionsa ansiosta, oli ensimmäinen henkilö, joka astui tähän onnettomaan maailmaan.
Aikaa kului. Vaikka mies yritti epätoivoisesti kertoa kaikille, millaisen tuhon hän oli aiheuttanut itselleen, kukaan ei uskonut häntä. Kukaan ei ollut edes kiinnostunut kuuntelemaan, sillä he kaikki olivat matkineet häntä. Jokainen heistä oli laittanut päälleen oman naamionsa - saadakseen kokea saman jännityksen siitä, että he näyttelivät jotain sellaista, mitä he eivät olleet. Hekin kaikki olivat muuttuneet naamioiksi.
Mutta nyt oli tapahtunut jotain vieläkin pahempaa. He eivät olleet unohtaneet ainoastaan sitä, että oli kysymys pilasta, he olivat myös unohtaneet taidon elää iloisesti, olentona naamion takana.
Se, kuinka mies lopulta päätti naamiaiset ja palasi omaksi iloiseksi olennokseen, on tarinan huipentuma, sillä kaikilla taruilla tulee olla onnellinen loppu. Kuitenkin vain silloin, kun sinä lukija, olet iloinen ja vapaa onnettomuudesta nyt (mikä on joka hetki) , saa tarina todella loppunsa. Sillä juuri sinä olet tuo mies tai nainen naamion sisällä.
Naamio, jota kannat, on sinun persoonallisuutesi. Katso kylpyhuoneen peiliin - siinä se on. Seuraa ilmeitä, joita otat kasvoillesi. Joskus ne ovat hyväksyviä, usein paheksuvia. Et voi uskoa, että se olet todella sinä. Niinpä katsot jokaiseen peiliin, jonka ohitat, jopa kauppojen ikkunoihin, vakuuttuaksesi ja varmistaaksesi, että se olet sinä.
Joskus sinut valtaa jopa kummallinen,järjetön tunne, että haluaisit riisua naamiosi, eikö totta? Se ei ole mitenkään epätavallista. Ihmiset eivät vain halua puhua sellaisesta, sillä se kuulostaa typerältä. Mutta se ei olekaan niin typerää - eihän? - kun alat olla rehellinen.
Suurin taakka, jota kannat elämässäsi, on oma persoonallisuutesi - teeskentelemisen taakka. Sen ylläpitäminen raskauttaa sinut ja imee sinusta elämän.
Syytät niin monia asioita tästä raskauden ja elämän puuttumisen tunteesta. Syytät työtäsi, ihmissuhteitasi, ruokavaliotasi, ongelmiasi. Ja kuitenkin juuri persoonallisuutesi on eristänyt sinut omasta luonnollisesta ilostasi ja eloisuudestasi.
Persoonallisuus tekee sinusta huolestuneen ja emotionaalisen. Se on syynä mielialoihisi ja epävarmuuteesi, masennuksiisi ja kurjiin kausiisi. Se hämmentää mielesi. Se pelkää tulevaisuutta ja kokee syyllisyyttä tai katumusta menneisyyden suhteen. Se muuttuu välinpitämättömäksi, ikävystyneeksi ja rauhattomaksi tässä hetkessä. Se on odottamaton varjo, joka hiipii sinun ja kumppanisi välille. Se on viekkaus ja oveluus, joka näkyy silmissä. Se elää kaikenlaisista kiihokkeista, hyvästä ja pahasta, masennuksesta ja jännityksestä.
Ja se pelkää yli kaiken tulevansa nähdyksi - paljastetuksi sinä huijarina ja asioiden pilaajana, joka se on.
Maan päällä ei ole ongelmia-
Maa on kaunis, riemukas, kosminen, ikuinen.
Maailma on se onneton rakennelma, jonka ihminen on väkisin asettanut maan päälle.
Ihmisen maailma koostuu hänen ongelmistaan.
Sekä maa että maailma ovat sisälläsi. Se, mitä näet ulkopuolellasi, ja se, miten näkemäsi vaikuttaa sinuun, on suoraa heijastusta siitä, mitä on sisälläsi. Kun näet ja tunnet elämässäsi kauneutta, katsot maata, elämää sisälläsi. Jos näet ympärilläsi ongelmia, ja jos tunnet elämäsi onnettomaksi,
katsot maailmaa.
Jotta voisit saavuttaa maanpäällisen elämän kuolemattomuuden sisälläsi, sinun tulee hajottaa kiintymyksesi maailmaan. Tuo kiintymys on pirullisen hienovaraista. Aina kun tunnet tuskaa mielessäsi, tai kun tunnet emotionaalista kipua, tunnet tuon kiintymyksen.
Sinun tulee nähdä asia, eikä yrittää vesittää sitä keksimällä verukkeita tai tekosyitä, kuten maailma sinussa tekee. Sinun tulee kohdata oma sisäinen kipusi, maailma sisälläsi, ilman että alat puolustella itseäsi. Onnettomuutta ei voi puolustella millään, sille ei ole mitään perustetta.
Jotta epäilykselle ja tulkinnoille ei jäisi mitään sijaa, toistan tämän perimmäisen totuuden: jokainen kipu, jonka tunnet ajatuksissasi tai tunteissasi, minä hetkenä hyvänsä elämässäsi, riippumatta sen syystä, johtuu maailmasta sinussa. Olet jättänyt maan taaksesi ja alkanut keskittyä maailmaan.
Sinun tulee nähdä oman itsesi lävitse ja huomata, että kipusi tai hämmennyksesi on rakkautta maailmaa kohtaan. Sinun tulee nähdä maailman lävitse ja tunnistaa, mitä maailma todella on, mitä se on tehnyt sinulle, ja mitä se on tekemässä sinulle. Maailma ei ole koskaan sen suurempi ongelma kuin mitä on rakkautesi sitä kohtaan.
Tyynesti ja rohkeasti sinun tulee laskeutua sinussa olevan maailman pohjalle. Ja siitä sinun on jatkettava maailman pohjan lävitse. Se tulee olemaan helvettiä, jonkin aikaa. Mutta se on sinun helvettisi, ei kenenkään muun. Se on helvetti, jonka olet mieluusti luonut itsellesi maan päälle.
Loit sen uskomalla maailmaan ja kiintymällä sen arvoihin, tapoihin ja asioihin, sekä siellä eläviin ihmisiin, jotka kaikki tulevat joka tapauksessa jättämään sinut tai karkaamaan käsistäsi. Kaikki se, mitä rakastat maailmassa, tulee aiheuttamaan sinulle tuskaa. Tuo tuska on se helvetti, jonka lävitse sinun tulee kulkea - joko nyt tai fyysisen kuolemasi prosessissa.
Jos kuljet helvetin lävitse väärällä tavalla, kierrät vain kehää ja luot itsellesi lisää ongelmia - lisää loputonta maailmaa, lisää helvettiä. Kun kuljet helvetin lävitse oikealla tavalla, voit yhtyä uudelleen maan muuttumattomaan kauneuteen ja riemuun sisälläsi - omana itsenäsi. Ja huolimatta maallisista kauhuistasi ja peloistasi et menetä mitään. Sillä vain pelko kuolee.
Totuus vapauttaa meidät paljastamalla kaikki harhakuvat, joita olemme käyttäneet ja joiden mukaan eläneet, jotta voimme luoda oman totuutemme ja asettaa uudet energiarajat ja aikomukset elämällemme.
Sana "tosi" merkitsee "faktoihin perustuvaa", joten luodaksemme oman totuutemme, tarvitsemme joitain faktoja, joiden ympärillemme rakennamme totuutemme. Nämä faktat liittyvät itsearvostukseen, tiedostamiseen, rakkauteen ja hyväksyntään. Kun meillä on ne paikallaan, totuutemme seuraa vaivattomasti. Törmäämme vaikeuksiin, silloin kun joku on eri mieltä totuutemme kanssa. Tekeekö tämä siitä epätoden? Kenties heille, muttei meille. Totuutemme ei ole totta vain, silloin kun kaikki ovat samaa mieltä siitä – se on totta, silloin kun me uskomme siihen, ja vain tämä meidän täytyy tietää.
Minkä uskomme todeksi? Kaiken mikä resonoi totuutemme kanssa ja tämä on osa sitä totuusperustaamme, kuka olemme, mitä uskomme, mitä ansaitsemme ja mikä on arvomme, johon sisältyy itsearvostus ja itserakkaus. Sitten yhdistymme helposti niihin ihmisiin ja tilanteisiin, jotka ovat samaa mieltä totuutemme kanssa. Tämä merkitsee, että luultavasti suljemme pois joitain ihmisiä elämästämme, mutta sisällytämme siihen myös monia. Meidän on hyväksyttävä toisten totuus heidän totuudekseen sekä se, ettemme ole samaa mieltä heidän kanssaan tai etteivät he ole aina samaa mieltä kanssamme. Mikä on totta? Kaikki on totta jollekin, mutta kaikki ei ole totta kaikille.
Emme voi perustaa totuuttamme sille, kuka on samaa mieltä kanssamme, koska silloin muutamme totuuttamme aina sen perusteella, mitä toiset pitävät oikeana tai hyväksyttävänä itselleen. Kun alamme muuttaa totuuttamme, energiamme pirstoutuu ja menetämme energiaeheytemme. Emme ole enää maadoittunut, koska meillä ei ole totuutta eikä todellisuudellamme ole faktaperustaa. Oletko hyvä ihminen vain, jos kaikki muut ajattelevat niin ja ovat samaa mieltä kanssasi? Ja jos he eivät ole samaa mieltä, ajatteletko olevasi huono ihminen? Jos sallimme toisten asettaa oman totuusstandardimme sen perusteella, mikä on totta heille, menetämme totuusidentiteettimme, ja mitä sitten uskomme itsestämme? Meillä ei ole itseluottamusta, itsetietoisuutta ja henkilökohtaisia rajoja, jos emme omista omaa totuuttamme.
Mitä teemme niiden ihmisten kanssa, jotka haluavat meidän hyväksyvän oman totuutensa ja muuttavan omaa totuuttamme heijastamaan heidän totuuttaan? Meillä on kaksi vaihtoehtoa: olla samaa mieltä heidän kanssaan tai seistä vankasti omassa totuudessamme. Lakmuskoe on, miltä meistä tuntuu sisällämme.
Tuntuuko meistä tasapainoiselta, maadoittuneelta, varmalta ja tinkimättömältä itsemme suhteen?
Vai tuntuuko meistä levottomalta, epäilevältä, pelokkaalta ja epävarmalta?
Miten paljon haluamme jonkun pitävän meistä ja hyväksyvän meidät ja mitä teemme saadaksemme tuon hyväksynnän?
Miksi sillä on niin suuri merkitys meille?
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, mutta vastaukset paljastavat polun itseluottavampaan, tyydyttävämpään ja iloisempaan totuuteen itsellämme. Muista, että "tosi" merkitsee "faktoihin perustuvaa" ja että luomme oman todellisuutemme ja oman totuutemme – oikeiden faktojen ollessa paikoillaan, meillä on työkalut, joita tarvitsemme ja jotka heijastavat sitä todellisuutta, jossa haluamme elää ja jonka tiedämme oikeaksi itsellemme. Näiden vastausten tietäminen vapauttaa meidät siitä itse-epäilystä, pelosta ja levottomuudesta, joka syntyy, kun luulemme, etteivät toiset pidä meistä tai totuudestamme, ja paljastaa tärkeän totuuden: sillä ei ole merkitystä. Meidän täytyy päättää, annammeko totuuspolkumme suunnasta tulla suosiokilpailun vai asetammeko vain omat totuussuuntaviivamme ja lähdemme siitä. Joka tapauksessa kaikki on totta eikä meidän tarvitse olla huolissamme siitä, uskooko kukaan meidän totuutemme – se riittää, että itse uskomme.
Olipa kerran kaveri jonka nimi sanotaan nyt vaikka Fred. Ja hän tapaili Martta-nimistä tyttöä.
Hän pyysi Martan kanssaan elokuviin ja heillä oli hyvin hauskaa.
Parin päivän päästä hän pyysi Martan ulos syömään, Martta suostui ja heillä oli tosi kivaa.
He jatkoivat toistensa tapaamista säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin. Martan mieleen juolahti eräs ajatus , ja sen enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen: "Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme tavata toisiamme?"
Autossa on hiljaista. Martan mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta. Hän ajattelee: Vaivaakohan häntä se mitä sanoin...? Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee, että yritän pakottaa häntä sitoutumaan johonkin, jota hän ei tahdo... tai ei ole valmis...
Ja Fred ajattelee: Voi juku, kuusi kuukautta.
Ja Martta ajattelee: Mutta hei, enhän minäkään ole varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon, että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että olisi aikaa ajatella haluanko todellakin suhteemme kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko ajan läheisempiä... tarkoitan, mihin me oikein ollaan menossa? Aiotaanko me vaan jatkaa toistemme tapaamista tällä tasolla ? Suunnistammeko kohti avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko valmis sen laatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä edes tätä tyyppiä?
Ja Fred ajattelee: Kuusi kuukautta, hmmm, se tarkoittaa siis... joo, helmikuussa alettiin tapaileen eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta, joo eli se tarkoittaa sitä... Voi pahus, öljyt pitää taas vaihtaa!
Ja Martta ajattelee: Voi ei, nyt hän on ärtynyt, sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä ihan väärin... ehkä hän haluaakin enemmän suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän sitoutumista... ehkä hän on vaistonnut jo ennen minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta... Niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi.
Ja Fred ajattelee: Pitää tutkituttaa voimansiirto vielä uudestaan, vitun väliäkö sillä on mitä ne mulkut sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa, mitä vitun kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille roistoille pari tonnia...
Ja Martta ajattelee: No nyt hän on vihainen. Enkä voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma tunteistani.
Ja Fred ajattelee: Luultavasti ne sanoo että siinä on vain puolen vuoden takuu... valopäät!
Ja Martta ajattelee: Ehkä olen liikaa idealisti, odotan ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta välitän, joka välittää minusta... Ja joka on tuskissaan minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia.
Ja Fred ajattelee: Takuu? He haluavat takuun? Minä annan heille takuut perkele ja työnnän ne sinne mihin aurinko ei paista ikinä. "Fred?" Martta sanoo. "Mitä?" Fred sanoo säikähtäneenä. "Ole kiltti, äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla," Martta sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, "ehkä minun ei olisi koskaan pitänyt... voi luoja, tunnen itseni niin..." "Mitä?" Fred kysyy. "Minä olen ihan hullu," Martta nyyhkyttää, "tarkoitan, tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän sen. Ei ole ritaria eikä hevosta." "Ei ole hevosta...?" Fred sanoo. "Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?" Martta sanoo. "No et," sanoo Fred iloisena siitä, että vihdoinkin voi vastata kysymykseen, jonka ymmärtää. "Se on vaan... siis... tarkoitan että minä tarvitsen lisää aikaa," Martta sanoo. (Seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Fred, ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta mielestään sopivaan vastaukseen.) "Niin," hän sanoo. Martta, syvästi liikuttuneena koskettaa hänen kättään. "Voi Fred, oletko todellakin sitä mieltä?" "Mitä mieltä?" Fred kysyy. "Sitä mieltä ajasta," Martta sanoo. "Ai siitä, joo," Fred sanoo. Martta kääntää katseensa kohti Frediä ja tuijottaa syvälle hänen silmiinsä, ja Fred tuntee olonsa epämukavaksi kun ei tiedä mitä Martta sanoo seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia... Vihdoin Martta puhuu. "Kiitos Fred," hän sanoo. "Kiitos itsellesi," Fred vastaa.
Sitten hän vie Martan kotiin. Martta makaa sängyllään, kidutettu sielu ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti. Fred puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon, avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan lätkämatsin vielä jatkuvan. Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla ajattelematta sitä.
Seuraavana päivänä Martta soittaa läheisimmälle ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat tilanteesta vaivaiset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset yksityiskohdat analysoidaan; mitä minä sanoin ja mitä hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia... Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta he eivät myöskään kyllästy aiheeseen.
Fred puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa kanssa joka myös tuntee Martan, pysähtyy kerran kesken pelin ja kysyy: "Bill, tiedätkö onko Martalla joskus ollut hevonen...?"
